Maailman toiseksi tärkein kysymys

Aleksi Kopponen kirjoitti edellisen postauksen tähän blogiin motivaation merkityksestä opiskelijalle ja oppimisprosessille mainion pohdiskelevan tarinan muodossa. Haluaisin jatkaa saman suuntaisilla tasatyönnöillä kohti opettajalta ammattitaitoa vaativaa arviointiprosessia, jota Allu hieman sivusikin.

Voisin ylpeänä esitellä heti kärkeen oman karrikoidun näkemykseni koulueliöiden - opettajien ja oppilaiden - sisäisistä toimintaohjeista, joita tutkimuksieni mukaan kumpikin - ilman ympäristöstä kohdistuvaa painetta - pyrkii toteuttamaan arviolta noin yhden kuukauden pituisissa sykleissä:

Koulueliön algoritmi

1. Luetaan koulussa tekstikirjan uusi luku. Tehdään ja tarkastetaan työkirjan tehtävät, ettei tarvitse kotona tehdä niin paljon hommia.
2. Toistetaan kohtaa 1. kunnes koealue on käyty läpi.
3. Kerrataan oppitunneilla läpikäyty oppiaines koetta varten.
4. Käydään suorittamassa koe.
5. Päivitellään kokeen jälkeen, kun kokonainen luokka ei ollut lukenut yhtään ja että kyseinen koe ei ole koko ihmiskunnan historian aikana mennyt näin huonosti.
6. Kun koe on palautettu, palataan kohtaan 1.

Todistukseen saattaa ilmestyä kiitettävä numero tai sitten ei. Hyvässä lykyssä oppilas on vieläpä kiinnostunut saamastaan arvosanasta ja päästää käytävällä ilmoille arvosanan suuruuteen suoraan verrannollisen verbaalisen palautteen arvioinnin tekijälle.

Tässä vaiheessa haluaisin, viitaten otsikon tekstiin, herättellä lukijan ajatusmaailmaa hieman klassiselta haiskahtavalla kysymyksellä - Mikä on koulun tarkoitus? Juujuu. Tiedän mitä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sanotaan. Siellä nostetaan tavoitteiksi huikean hienoja asioita, kuten yksilön mahdollisuus yleissivistyksen hankkimiseen sekä yhteiskunnan väline kehittää sivistyksellistä pääomaa. Yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoakin peruskoulun pitäisi lisätä. Edellämainittu toimintamalli ei kenties täysin toteuta näitä suunnitelmia.

Lähde: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiVjpnkuO5IX20upSPqB7Ms0wTDNSRqxTipnqH5J-5ZeAVBlskNFa40c0rvgkna0JkFPgTcuuriIXAqy7J3uCGebD3su0CPW5vJNHb5FpOFepOr7s08JuwKjab7a9vhydex7jZsExhgyQo/s1600/tumblr_lcp4uwbY8Z1qdic1ko1_500_large.jpg

Aivosolujen herättyä, voitaisiin astua tästä korkealentoisesta arvojen pyörittelystä muutama puola alaspäin seuraavan tietokilpailukysymyksen turvin: Minkä ammatin edustaja on se henkilö, jonka työssä suoriutumisen määrää yksi, korkeintaan kaksi tuntia työntekijän aikaa vievä, kirjallinen tuotos? Olen tätä kysymystä kolmisen päivää pyöritellyt päässäni ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän on jonkin lehden urheilutoimittaja. Ja kuten olemme havainneet, sekin tuotos jakaa jatkuvasti mielipiteitä.

Haluaisin myös nostaa yleistä keskustelua oppilaan tietojen ja taitojen arvioinnista. Toki koulujärjestelmän tehtävä on varmistaa, että oppilailla on riittävät tiedolliset ja taidolliset valmiudet tulevaisuudessa omaksua uusia vastaavia. Kuitenkin yhä tärkeämpään asemaan ovat mielestäni nousemassa yhteistyötaidot ja -tekniikat. Tehokkuutta ja suurempia tuloksia tavoittelevassa kilpailuyhteiskunnassa pitää linkittyä, ryhmittyä ja kasaantua, jotta eri osa-alueita hyvin hallitsevat yksilöt ja yksiköt saisivat koottua pirstaleista suuren kokonaisuuden. 

Leonardo Da Vinci oli useiden lähteiden mukaan lähes kaikkien alojen asiantuntija - suuri tiedemies. Hänen yhteiskunnassaan se oli vielä mahdollista rajallisten käsitysten, teorioiden ja raa'an informaation varjossa. Nykyisessä 2010-luvun informaatioyhteiskunnassa kukaan ei voi olla kaikkien alojen valtias. Jopa Albert Einsteinilla aikanaan oli vaikeuksia matematiikan opinnoissaan, mistä onkin jäänyt elämään lentävä lause: 

“Do not worry about your difficulties in Mathematics. I can assure you mine are still greater."  

Harva pystyy olemaan puhtaasti edes yhden tieteenhaaran ehdoton kärkinimi. Projektit vaativat usein kansainvälistä yhteistyötä eri alojen ja osa-alueiden huippujen välillä. Yksinään yliopistojen laitokset ja valtioiden tutkimuskeskusten yksiköt eivät saavuta uusia tietoja, taitoja tai teorioita, mutta porukalla - toisiaan täydentämällä ja tukemalla - saavutukset voivat olla nykymaailmankin mittapuussa todella arvokkaita.

Lähde: http://jumpybird.files.wordpress.com/2011/04/swarm.jpg

Miksei samalla periaatteella oppilaiden arviointiin kannattaisi ottaa vahvasti mukaan yhteistyöhön liittyviä yksityiskohtia? Nykyinen lähtökohtahan oppilaan arvioinnissa on se, että jos kaksi oppilasta tekee koetilanteessa avoimesti yhteistyötä, heidän suorituksensa hylätään välittömästi. Työelämässä puolestaan yksilö, joka ei tee toisen yksilön kanssa yhteistyötä, on tehoton ja sosiaalisesti epäkypsä mulkero. 

Jos oppilaat pääsevät yhteistyötä tekemällä parempaan lopputulokseen kuin yksinään, on yhteistyö selvästi ollut kannattavaa ja heti perään palkitsevaa. Kenties oppimistakin on tapahtunut vertaistasolla. Mikäli taas yhteistyö vaikuttaakin lopputulokseen negatiivisesti, on syytä selvittää, missä on vika. Kenties samaan ryhmään sattui kaksi saman Play Station-alan asiantuntijaa, jotka eivät lähtötietojensa perusteella päässeet uuteen opettajan haaveilemaan lopputulokseen vaan päätyivät koululaitoksen kannalta vähemmän toivottavaan kolmoskentän loppuvastuksen voittamistaktiikkaan.

Tarina opiskelijan motivaation merkityksestä oppimistuloksiin

Terve! Olen Aleksi Kopponen ja teen muiden töiden ohella sivutoimisesti tuntiopettajan töitä Tampereen ammattikorkeakoululla konenäön parissa. Sain luvan tehdä vieraskirjoituksen tähän blogiin kertoakseni oman tarinani hieman erityyppisten opetusmetodien hyödyntämisestä, tavoitteena päästä mahdollisimman hyviin oppimistuloksiin. Omien kokemusteni mukaan oppimistulosten paranemiseen vaikuttavat merkittävästi seuraavat kolme asiaa:

1. Auta opiskelijaa löytämään henkilökohtainen yhteys opiskelijan itsensä ja opetettavan aiheen välille (motivaatio oppia)
2. Poista kaikki mahdolliset oppimisesteet, kuten huono, vanhentunut ja vaikeaselkoinen opetusmateriaali ja -tekniikka
3. Anna opiskelijan valita oppimistapansa itse niin paljon kuin mahdollista (esim. älä välttämättä vaadi tuloksia word-dokumentilla vaan anna opiskelijan itse päättää, miten hän osoittaa oppimistuloksensa - esimerkkisuoritus löytyy tämän blogin lopusta)

Ja sitten itse tarinaan...

Ensinnäkin, olen lähtökohtaisesti epäpätevä opettaja, sillä en ole opiskellut pedagogiikkaa tuntiakaan. Kun valmistuin vuonna 2009 Tampereen teknilliseltä yliopistolta automaatioalan DI:ksi, olin jo ehtinyt käydä opettamassa TAMKilla muutamalle kurssille konenäköä. Ensimmäiset opetuskertani tein kuten omat opettajani olivat minua opettaneet: Valmistelin kurssisisällön, tavoitteet, kurssiaikataulun jne. Luentokalvoni olivat kuten omilla entisillä opettajillani.

Opetukseni jakaantui noin 90% teoriaa ja 10% käytännön harjoituksia. Arvostelun toteutin tentillä, joka sisälsi avointen kysymysten lisäksi myös "a, b, c" -tyylisesti monivalintakysymyksiä - "nippelitietouden" mittaamista.

Konenäkö oli aiheena minulle hyvin tuttu, sillä tein diplomityöni konenäöstä. Lisäksi aihe itsessään on kiehtonut minua aina, joten omaa motivaatiotani opetustyöhön ei tarvinnut erikseen etsiä.

Erään aikuisopiskelijan nuokahtelu eturivissä laittoi meikäläisen kuitenkin miettimään, mitä väärää teen opetuksessani. 

Auta opiskelijaa löytämään henkilökohtainen yhteys opiskelijan itsensä ja opetettavan aiheen välille (motivaatio oppia)

Tyypillisesti ihminen nukahtaa tunnilla helpommin kun opetuksen aihe ei ole kiinnostava, eikö? Ensimmäisenä ryhdyin siis pohtimaan, mikä saa minut innostumaan konenäöstä. Kun ymmärsin omaa intoani aiheeseen paremmin, muutin opetusmenetelmiäni merkittävästi. Siitä pisteestä lähtien jokainen kurssini/opetuskokonaisuuteni on alkanut kunnollisella "motivation of study" -hetkellä, enkä etene syvemmälle aiheeseen ennen kuin luokka on hyväksynyt aiheen oppimisen arvoiseksi. Vasta kun uskon kanavan olevan auki minun, aiheen ja opiskelijoiden välillä, voin jatkaa eteenpäin.

Poista kaikki mahdolliset oppimisesteet, kuten huono, vanhentunut ja vaikeaselkoinen opetusmateriaali ja -tekniikka

Seuraavaksi varmistin, että opetusmateriaali oli ajantasaista ja helposti sisäistettävää. Materiaali oli kaikkien saatavilla, milloin Google Drivessa/Docsissa, milloin Dropbox-verkkokansiossa. Lisäksi täydensin opetusmateriaaliani suoraan eri verkkosivuilta, -palveluista ja relevanteista blogeista, jotka tiesin täydentävän konenäön ajankohtaisuutta. Samalla autoin opiskelijoita etsimään relevanttia tietoa konenäöstä. Lisäsin myös merkittävästi käytännön harjoitusta - olihan kuitenkin kyseessä konenäkö, joka on ehkä hienostunein ja pisimmälle kehittynyt anturitekniikan osa-alue. Arvosteluni suoritan lähes poikkeuksetta pienryhmätöinä siten, että kerron ryhmille, miten haluan varmistaa ryhmän jäsenten oppimistavoitteiden saavuttamisen (ts. kerron, mitä edellytän ryhmätyöltä). Työn sisällön päättävät ryhmät itse. Tuloksena opiskelijat ovat tutustuneet konenäköön toteuttamalla mitä kummallisimpia konenäön sovellutuksia: Nike-kengän tunnistusta, kolikonlajittelijaa, pyörivän LED-pallon kierrosluvun mittausta, kaistavahtia, salibandymaalin automaattista maalikameraa...

Anna opiskelijan valita oppimistapansa itse niin paljon kuin mahdollista

Viimeisenä mahdollistin opiskelijoiden itsensä päättää, miten kukin ryhmä halusi palauttaa ja esitellä ryhmätyönsä, kunhan vain pystyin varmistamaan oppimistavoitteiden saavuttamisen. Esimerkiksi koneautomaation laboraatioissa ryhmillä on ollut joskus käytössä pieni budjetti tehdä pienhankintoja oman harjoitustyönsä suorittamiseksi. Työn tulos jää usein TAMKille edelleen hyödynnettäväksi opetuksessa

Uskon pääseväni merkittävästi parempiin oppimistuloksiin näillä kolmella edellämainitulla parannuksella. Opiskelijat käyttävät todennäköisesti vaadittua enemmän aikaa oppimistavoitteisiin pääsemiseen ihan vain siksi, että heillä oli motivaatio oppia konenäköä. Alla esimerkkinä yhden ryhmän ryhmätyö youtube-videona:

Eipä muuta kuin uskallusta kaikille opettajille testata uusia opetusmenetelmiä - protoilemalla laatu paranee! :)

Terveisin,

Aleksi Kopponen

050 462 8383

kopponen@gmail.com

Mobiilia tekniikkaa oppitunnille!

Olen jonkin aikaa istunut hiljaa opettajainkokouksessa kuunnellessani puheenvuoroja käännykkänuorten häiriintyneestä käyttäytymisestä - pelailusta ja viestittelystä oppitunnilla. Nyt en pysty pidättelemään enempää.

"Nyt kaikki kännykät reppuun"

Tuttu komento oppitunnilta, eikö vain. Kännykkä eli älypuhelin on häiritsevä, monestakin eri syystä. Lähinnä kuitenkin siksi, että se on häiritsevä oppitunnin kannalta. Lisäksi se häiritsee oppitunnin pitämistä. Siksi kännyköiden tulee olla syvällä repussa, akku, näyttö, antenni ja kuoret erillään toisistaan. Mahdollisimman syvällä. Piste.

Voisiko asiaa lähestyä toisesta kulmasta? Älypuhelin ja pääsy Internetiin ovat välttämättön pari oppitunnin onnistumisen ja uuden asian oppimisen kannalta. Otetaanpa kuvitteellinen esimerkki arjesta:

Olen vieraalla paikkakunnalla, vieraassa maassa, en osaa paikallista kieltä ja olen jo valmiiksi myöhässä paikasta, jonne en edes tunne tietä. Jos noudatan tuon kireänutturaisen opettajan tiukkaa käskyä, päädyn todennäköisesti jossain vaiheessa iltapäivää paikallisen miliisin ylläpitämään kaksioon tai jopa ryhmämajoitustilaan, jossa varmaankaan ei voi valittaa pyyhkeiden puuttumisesta. Jotta kielitaidottomana pystyisin edes ottamaan kontaktia paikalliseen väestöön, tarvitsen puhelinluettelon kokoisen sanakirjan reppuuni, josta todennäköisesti löydän etsimäni sanan ensimmäisen tunnin aikana.

Älypuhelinmies sukkasandaaleissaan kaivaa selviytymisvälineen taskustaan ja käy nopeasti sivulla: http://m.sanakirja.org/

Muutama sana todennäköisesti riittää saamaan jollain tavalla vyyhtiä auki. Jos ei, voi tuo vyölaukkusankarimme koittaa löytää määränpäänsä osoitteessa https://www.google.com/maps/ sen sijaan, että koittaa saada selvää taskussa rypistyneestä ja hien kastelemasta paperinpalasta, jota kuulemma kartaksikin tituleerataan.

Lisäksi hän hyödyntää pienen kävelynsä pienimuotoisen liikunnan merkeissä sovelluksen http://www.sports-tracker.com/ vauhdittmana.

(http://infteam.jiscinvolve.org/wp/files/2012/11/mobile-hand.jpg)

"Opetuksen tavoitteena on antaa oppilaille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja"

Perusopetuslaki kertoilee seuraavaa oppimisen tavoitteista:

2 §

Opetuksen tavoitteet

Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.

Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.

Erittäin tarpeellisia tietoja ja taitoja elämän kannalta nykyisessä tietoyhteiskunnassamme on eittämättä informaatioteknologian käyttötaito. Lisäksi taitoja vaaditaan tulevaisuudessa yhä enemmän jo alemmilla luokka-asteilla ylioppilaskirjoitusten sähköistämisen myötä. Eivätkä YO-kirjoitukset ole ainoa syy. Mobiilin teknologian ja teknologian yleistyessä paikassa kuin paikassa kuluttajalta, kansalaiselta, loppukäyttäjältä vaaditaan yhä enemmän taitoa soveltaa taitojaan kosketusnäyttöjä, tietokantoja ja tunnuslukuja vilisevässä arjessa.

"Miksi Ville ei ole vielä ottanut älypuhelintaan esille?"

Lähitulevaisuudessa opettajat kirjoittavat oppilaidensa reissuvihkojärjestelmään huomautuksia oppimisvälineiden puuttumisesta, jos älypuhelin tai tabletti onkin jäänyt kotiin. Kaikki oppimismateriaali on sähköisessä muodossa muutamia luonnollisia poikkeuksia lukuunottamatta. Oppilas saa oppimisvälineensä avulla tallennettua tunnilla tehdyt muistiinpanot ja tehtävät sähköisen oppimisympäristön tarjoamaan pilvipalveluun ja näin myös kotonaan hyvin käsiksi samoihin dokumentteihin. Reppu on käytössä liikuntavälineiden ja tabletin kantamista varten. Mukaan saattaa joutua muutamia yksittäisiä A4-selluloosavalmisteita silloin tällöin.

Eräs yksityiskohta tulevaisuuden koulun opetettavista taidoista saattaa menettää tulevaisuudessa merkitystään - Onko käsinkirjoitustaito enää tulevaisuudessa hyödyllinen taito? Totta kai on. Loistavia ja legendaarisia Post-It-muistilappuja ei voi mikään sähköisesti korvata, vaikka useita kehnoja yrityksiä eri mobiililaitteissa onkin. Varmasti muutama muukin paikka löytyy tulevaisuuden maailmasta, jossa käsinkirjoitettua tekstiä ja käsinkirjoitustaitoa tarvitaan. 

Pelkällä näppäimistöllä ei koulutehtäviä kuitenkaan voi suorittaa, vaan esimerkiksi matematiikan tehtäviä tehdään kosketusnäytölle kosketuskynällä. Heuristiset tekstintunnistustoiminnot tulkitsevat piirretyt merkit eri numeroiksi, symboleiksi ja operaatioiksi. Oppilas saa palautteen välittömästi tehtävän suoritettuaan - ei vasta tarkistuskirjalle marssittuaan tai seuraavan oppitunnin alussa. Oppiminen tehostuu ja oppilas voi edetä oman yksilöllisen oppimisnopeutensa mukaisesti. Oppimisympäristö pitää kirjaa kunkin oppilaan tehdyistä ja tekemättömistä tehtävistä, oikeiden ja väärien ratkaisujen suhteesta sekä osa-alueista tai tehtävätyypeistä, jotka erityisesti näyttävät tuottavan oppilaalle haasteita. Opettaja pystyy reagoimaan ajoissa ja täsmällisesti ongelmallisiin aiheisiin ja asioihin. Näin ollen oppilas loppujen lopuksi saa tulevaisuudessa yksilöllisempää, tehokkaampaa, tuetumpaa ja jopa taitotasolleen eriytetympää opetusta kuin nykyisin.

(http://www.discoveryclubtutoring.com/images/elementary.jpg)