tiistai 22. huhtikuuta 2014

Maailman toiseksi tärkein kysymys

Aleksi Kopponen kirjoitti edellisen postauksen tähän blogiin motivaation merkityksestä opiskelijalle ja oppimisprosessille mainion pohdiskelevan tarinan muodossa. Haluaisin jatkaa saman suuntaisilla tasatyönnöillä kohti opettajalta ammattitaitoa vaativaa arviointiprosessia, jota Allu hieman sivusikin.

Voisin ylpeänä esitellä heti kärkeen oman karrikoidun näkemykseni koulueliöiden - opettajien ja oppilaiden - sisäisistä toimintaohjeista, joita tutkimuksieni mukaan kumpikin - ilman ympäristöstä kohdistuvaa painetta - pyrkii toteuttamaan arviolta noin yhden kuukauden pituisissa sykleissä:

Koulueliön algoritmi
  1. Luetaan koulussa tekstikirjan uusi luku. Tehdään ja tarkastetaan työkirjan tehtävät, ettei tarvitse kotona tehdä niin paljon hommia.
  2. Toistetaan kohtaa 1. kunnes koealue on käyty läpi.
  3. Kerrataan oppitunneilla läpikäyty oppiaines koetta varten.
  4. Käydään suorittamassa koe.
  5. Päivitellään kokeen jälkeen, kun kokonainen luokka ei ollut lukenut yhtään ja että kyseinen koe ei ole koko ihmiskunnan historian aikana mennyt näin huonosti.
  6. Kun koe on palautettu, palataan kohtaan 1.
Todistukseen saattaa ilmestyä kiitettävä numero tai sitten ei. Hyvässä lykyssä oppilas on vieläpä kiinnostunut saamastaan arvosanasta ja päästää käytävällä ilmoille arvosanan suuruuteen suoraan verrannollisen verbaalisen palautteen arvioinnin tekijälle.

Tässä vaiheessa haluaisin, viitaten otsikon tekstiin, herättellä lukijan ajatusmaailmaa hieman klassiselta haiskahtavalla kysymyksellä - Mikä on koulun tarkoitus? Juujuu. Tiedän mitä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sanotaan. Siellä nostetaan tavoitteiksi huikean hienoja asioita, kuten yksilön mahdollisuus yleissivistyksen hankkimiseen sekä yhteiskunnan väline kehittää sivistyksellistä pääomaa. Yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoakin peruskoulun pitäisi lisätä. Edellämainittu toimintamalli ei kenties täysin toteuta näitä suunnitelmia.

Lähde: http://1.bp.blogspot.com/-aA1g4zcWSB4/TWL3teesuXI/AAAAAAAAAk4/Jiz-ytqwIgs/s1600/tumblr_lcp4uwbY8Z1qdic1ko1_500_large.jpg
Aivosolujen herättyä, voitaisiin astua tästä korkealentoisesta arvojen pyörittelystä muutama puola alaspäin seuraavan tietokilpailukysymyksen turvin: Minkä ammatin edustaja on se henkilö, jonka työssä suoriutumisen määrää yksi, korkeintaan kaksi tuntia työntekijän aikaa vievä, kirjallinen tuotos? Olen tätä kysymystä kolmisen päivää pyöritellyt päässäni ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän on jonkin lehden urheilutoimittaja. Ja kuten olemme havainneet, sekin tuotos jakaa jatkuvasti mielipiteitä.

Haluaisin myös nostaa yleistä keskustelua oppilaan tietojen ja taitojen arvioinnista. Toki koulujärjestelmän tehtävä on varmistaa, että oppilailla on riittävät tiedolliset ja taidolliset valmiudet tulevaisuudessa omaksua uusia vastaavia. Kuitenkin yhä tärkeämpään asemaan ovat mielestäni nousemassa yhteistyötaidot ja -tekniikat. Tehokkuutta ja suurempia tuloksia tavoittelevassa kilpailuyhteiskunnassa pitää linkittyä, ryhmittyä ja kasaantua, jotta eri osa-alueita hyvin hallitsevat yksilöt ja yksiköt saisivat koottua pirstaleista suuren kokonaisuuden. 

Leonardo Da Vinci oli useiden lähteiden mukaan lähes kaikkien alojen asiantuntija - suuri tiedemies. Hänen yhteiskunnassaan se oli vielä mahdollista rajallisten käsitysten, teorioiden ja raa'an informaation varjossa. Nykyisessä 2010-luvun informaatioyhteiskunnassa kukaan ei voi olla kaikkien alojen valtias. Jopa Albert Einsteinilla aikanaan oli vaikeuksia matematiikan opinnoissaan, mistä onkin jäänyt elämään lentävä lause: 
“Do not worry about your difficulties in Mathematics. I can assure you mine are still greater."  
Harva pystyy olemaan puhtaasti edes yhden tieteenhaaran ehdoton kärkinimi. Projektit vaativat usein kansainvälistä yhteistyötä eri alojen ja osa-alueiden huippujen välillä. Yksinään yliopistojen laitokset ja valtioiden tutkimuskeskusten yksiköt eivät saavuta uusia tietoja, taitoja tai teorioita, mutta porukalla - toisiaan täydentämällä ja tukemalla - saavutukset voivat olla nykymaailmankin mittapuussa todella arvokkaita.

Lähde: http://jumpybird.files.wordpress.com/2011/04/swarm.jpg
Miksei samalla periaatteella oppilaiden arviointiin kannattaisi ottaa vahvasti mukaan yhteistyöhön liittyviä yksityiskohtia? Nykyinen lähtökohtahan oppilaan arvioinnissa on se, että jos kaksi oppilasta tekee koetilanteessa avoimesti yhteistyötä, heidän suorituksensa hylätään välittömästi. Työelämässä puolestaan yksilö, joka ei tee toisen yksilön kanssa yhteistyötä, on tehoton ja sosiaalisesti epäkypsä mulkero. 

Jos oppilaat pääsevät yhteistyötä tekemällä parempaan lopputulokseen kuin yksinään, on yhteistyö selvästi ollut kannattavaa ja heti perään palkitsevaa. Kenties oppimistakin on tapahtunut vertaistasolla. Mikäli taas yhteistyö vaikuttaakin lopputulokseen negatiivisesti, on syytä selvittää, missä on vika. Kenties samaan ryhmään sattui kaksi saman Play Station-alan asiantuntijaa, jotka eivät lähtötietojensa perusteella päässeet uuteen opettajan haaveilemaan lopputulokseen vaan päätyivät koululaitoksen kannalta vähemmän toivottavaan kolmoskentän loppuvastuksen voittamistaktiikkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti